sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Mystinen Fiumicinon pikkukaupunki

Fiumicino on takuulla tuttu paikka jokaiselle, joka on koskaan Roomaan lennähtänyt. Sillä siellä, Italian Helsinki-Vantaalla, sijaitsee Rooman lentokenttä Leonardo da Vincin koti.

Mutta paljon enempää Fiumicinosta ei oikeastaan tiedetäkään. Tavallisesti sieltä on vain kiire päästä mahdollisimman kovaa kyytiä ikuiseen kaupunkiin.

Vaikka 170 km tunnissa pitkin moottoritien hätäkaistaa.

Kuten pikkaisen järkyttyneet vanhempani erään paikallisen taksikuskien Keke Rosbergin kyydissä.


Mutta koska Fiumicinossa on viime aikoina kirjaimellisesti kuohunut, ajattelin hieman raottaa tuota mystiseksi jääneen pikkukaupungin esirippua.

Ja jakaa sen, mitä sain tuosta pienestä satamakaupungista irti eräänä tasaisen harmaana iltapäivänä viime keväänä.



Rooman maakuntaan (Provincia di Roma) kuuluva Fiumicinon kunta on saanut nimensä Tiber -joen yhden sivuhaaran mukaan. Tuo Fiumicinon läpi virtaava haarahan on viralliselta nimeltään kuvaavasti Flumen Micinum (eli fiumicino eli pikkujoki).

Läheisen lentokentän lisäksi Fiumicinon väkeä työllistää siis läsnäoleva vesistö. Fiumicinon satama onkin yksi Lazion maakunnan tärkeimmistä kalasatamista, ruokitaanhan sen välityksellä kalannälkäiset roomalaiset.

Fiumicinon rantaviivaa taas värittävät kesäkuukausina maksulliset uimarannat (stabilimenti balneari) ja kalaravintolat, joihin roomalaiset tulevat syömään lähiseutujen tuoreinta (ja edullisinta ja parasta, sanovat) kalaa.



Noin 30 kilometrin päässä Roomasta sijaitseva Fiumicino on koti lähes 70 000 asukkaalle ja yksi Rooman alueen monikulttuurisimmista kolkista.

Fiumicinon asujaimistolla on myös kyseenalainen kunnia olla kuuluisa lukuisista luvatta rakennetuista asutuksistaan.


Toisaalta. Fiumicinossa on hurjasti rakennuspuuhiin houkuttelevaa joutomaata.


Houkutteleva on tosin aika iso sana.

Fiumicinossa oli harvinaisen vähän mitään houkuttelevaa. Tai ainakaan sellaista matkaoppaisiin sopivaa.


Vaikka yritin minä jotain nättiäkin sieltä löytää.

Vaikkapa paikkakunnan vanhalta majakalta (Il vecchio faro), jolta oletin näkeväni majesteetillisen merinäköalan.

Mutta se jäi näkemättä, jos se siellä oli. Sen verran äkkiä sieltä hoodeilta teki nimittäin mieli palata ihmisten ilmoille.

Paikka olisi nimittäin täydellinen lavaste johonkin mieltä järkyttävään elokuvaan.

Samoin sen ihmiset.


Heppanäkymästä puhumattakaan.

Joskus on kerrassaan kihelmöivää antaa mielikuvituksen lentää ja elää veitsen terällä.

Sillä olihan siellä toisaalta tämä symppis vahtikoira, joka ei olisi varmasti tehnyt pahaa kärpäsellekään.


Kun tuolta suurten tunnevyöryjen tutkimusmatkalta oli selvitty, tuli nälkä.

Ja kuten mainittu, Fiumicino on roomalaisille yksi suuri kalaravintola. Ja kalaa mekin olimme sinne tulleet ensisijaisesti syömään.

Emmekä pettyneet.


Vielä lähes kuolleelta rantaviivalta löytyi lounasaikaan avoinna oleva ravintola La Bussola, joka oli juuri sopivasti rähjäinen ja pullollaan paikallisia ruokailijoita ollakseen houkutteleva.


Spaghetti alle vongole
Calamari & gamberi fritti
Ihanasti tarjoilijan putsaama sogliola (kampela). 

Kerrassaan nautinnollisen ruokahetken jälkeen oli syytä tuulettaa hetki lounasviinihuuruja meri-ilmassa.


Vielä täysin autiolla rantaviivalla katselimme merelle, jonka antimia appiukkoni äiti oli tullut vuosikaudet noutamaan Roomasta aamuviideltä. Heti kalastajaveneiden palattua takaisin rantaan, saadakseen parhaat saaliit päältä. 



Niitä herkkuja oli sitten kiikutettu valmistettavaksi Rooman Via Venetolle, joka oli niihin aikoihin jet-setin ja la Dolce Vitan kotisatama.

Ajatella! Olen melkein sukua Fellinille!



Nyt kesäkauden päätyttyä on Fiumicinon rantaviiva taas yhtä rauhallinen kuin kuvien keväisenä arki-iltapäivänä.

Tosin yksi asia on toisin. Fiumicinon pinnan alla toden totta kuplii. Jossain näillä main saattaa yks kaks kohota jopa tulivuori, jos viimeiset merkit paikkansa pitää..



Ja se lienee aidosti pelottavinta koko Fiumicinossa. Siis tällaiselle kaltaiselleni vellipöksylle.

Roomasta paikan päälle päässee helpoiten lentokenttäjunilla ja lentokentältä Fiumicinon rantaviivalle taas taksilla. Alueen ravintolatarjontaan voi tutustua vaikkapa täällä.


Pieneksi tunnelmaan sopivaksi loppumusiikiksi pyöräytettäköön tälle syyskuun 29. päivälle omistettu laulunen.

Samaan syssyyn lienee syytä mainita sekin, että tämä laulun arvoinen päivämäärä on antanut maailmalle myös Silvio Berlusconin, joka puhaltaa kakustaan tänään jo 77 kynttilää.

Jep jep.

Teksti löytyy täältä.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Pasta juttu

Aina välillä täytyy ihmetellä tuota omaa - ja vähän muidenkin - ajatusten juoksua.

Katsokaas kun Italiaa kuohuttivat eilispäivänä oikein kunnolla perinteikkään pastatalo Barillan johtohahmo Guido Barillan kommentit. Johtajahan meni nimittäin mainitsemaan eräässä varsin ..hmm.. suorasanaisessa radion puheohjelmassa La Zanzara (Hyttynen) haluavansa pitää saman sukupuolen perheet pois Barillan maailmasta. Ikuisesti.

Ja toivotti samalla asiasta mahdollisesti närkästyviä siirtymään muihin pastoihin.

Kyllä. Tuossa ohjelmassa on hyvin tyypillistä sanoa ensin ja miettiä vasta sitten.

Jos silloinkaan.

Ja kuten arvata saattaa, moinen heitto ei mennyt ihan silkkana supliikkina. Ja niinpä pitkin eilispäivää erinäiset tahot ilmaisivat siirtyvänsä boikotoimaan tuota kaikille tuttua pastataloa. Joka on vaatimattomasti myös yksi tärkeimmistä Italian ja italialaisuuden symboleista maailmalla.

On muuten varsin erikoista, että niin monet italialaiset instituutit vaikuttavat huomattavasti urpommilta kuin mitä olen huomannut itse italialaisten olevan.

Mene ja tiedä.

Mutta siitä ajatuksen juoksusta vielä.

Jostain kumman syystä minua vaivasi eilen kova pastanälkä.


 Spaghetti gamberi e zucchine - Kesäkurpitsa-katkarapu spaghetit (2 hengelle)

1 pieni kesäkurpitsa
100 g katkarapuja (mitä isompi ja kuorikkaampi, sen parempi!)
2 valkosipulin kynttä
1 pieni peperoncino -chili
oliiviöljyä
1 tl suolaa
1/2 dl kuivaa valkoviiniä
(minttua tai persiljaa)

200g pitkää pastaa (spaghetti, linguine, bavette)
kourallinen karkeaa suolaa pastan keitinveteen


1. Ota katkaravut ajoissa sulamaan.

2. Laita isommalle paistinpannulle (tähän pitää lopuksi mahtua koko pasta) ohuesti siivutettu valkosipuli hiljalleen kuullottumaan runsaassa oliiviöljyssä. Huolehdi, ettei valkosipuli pääse kärtsäämään.

3. Siivuta kesäkurpitsa ja heitä siivut sitten valkosipulin joukkoon pannulle. Lisää hieman suolaa, ja nosta läpötilaa sen verran, että kurpitsat alkavat saada väriä.
* Kesäkurpitsoiden kypsennys mukavanvärisiksi vie aikaa lähes puoli tuntia. Itse olin eilen liian laiska ja nälkäinen odottamaan (ks. kuva..), mutta mitä enemmän pinnassa on väriä, sitä paremmalta kesäkurpitsat myös maistuu.

4. Laita pastavesi kiehumaan ja vielä yhdelle levylle pienempi paistinpannu, jolla myös hommat käynnistetään kuullottamalla ohuesti siivutettu valkosipuli öljyssä.

5. Lisää pienemmälle paistinpannulle sitten katkaravut ja chili sekä ripaus suolaa. Pyörittele ravut kypsiksi, ja kaada ne sitten kesäkurpitsoiden joukkoon.

6. Kaada rapujen ja kesäkurpitsoiden joukkoon viini, ja anna sen haihtua iloisesti porisemalla.

7. Kun pastat ovat valmiita, kaada ne siivilän kautta paistinpannulle ja hyppyytä koko hoito sekaisin. Revi sekaan vielä tuoretta minttua tai persiljaa jos löytyy, ja sitten syömään!


Ps. Tämän pastan valmistukseen ei käytetty Barillan tuotteita.


Koti on siellä missä Barillakin. Tämän Barillan klassikkomainoksen tuntee koko Italia.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Sikahyvät Scaloppine al limone

Olen saattanut jo aiemminkin avautua taidostani kokata jotkut porsaanosat automaattisesti karrelle.

Tai siis sellaiseen kuosiin, että ei niihin enää veitsi pysty. Tai hammas.

Edes raateluhammas.

Yhden sellaisen surkuhupaisan possunkäsittelyn näytös esitettiin viimeksi kesällä, kun jostain syystä päässäni keikkui grillimestarin myssy ja pihdeissäni pyöri taas eräitä paremmin syyskalosseihin kuin lautaselle soveltuvia grilli"herkkuja".

Mikä häpeä!

Mutta en lannistu, vaikkei tästä tytöstä tullut grillimaisteria vielä tänäkään kesänä. Sillä kyllä minäkin osaan niistä kuiviksi taipuvista possunpaloista jotain hurjan hyvää taikoa. Ja ihan vaan tuossa kotihellalla!


Scaloppine al limone - Sitruunaiset porsaanleikkeet (2 hengelle)

200 g porsaan ulkofilettä (kanakin käy, samoin vasikka, josta italialaiset nämä tavallisesti tekee)
n. 1 dl vehnäjauhoa
voita paistamiseen
1 sitruunan mehu (1 dl)
suolaa & mustapippuria

1. Leikkaa porsaan ulkofileestä ohuehkoja siivuja (tai jos liha on jo siivutettu, puolita siivut) ja hakkaa ne lihanuijan tasapohjaisella päädyllä vain muutaman millin paksuisiksi.

Tästä lähdettiin liikkeelle (toivottavasti näistä kuvista ei tule kenellekään painajaisia..)..

..ja tähän päädyttiin.
HUOM! Lihamestarin paras työväline eli kahvitampperi taas nuijimishommissa.

2. Laita voi sulamaan (isolle) paistinpannulle ja levitä vehnäjauho matalalle lautaselle.

3. Pyöräytä leikkeet kauttaaltaan jauhossa, ja siirrä jauholla leivitetyt leikkeet saman tien pannulle. Huolehdi, että voi on alkanut kiehua ennen kuin lisäät lihat pannulle, mutta pidä lämpö kuitenkin maltillisena (=ei ihan täysillä).

4. Kypsennä leikkeitä molemmilta puolin juuri sen verran, että pinta saa mukavan kullanruskean värin. Mausta leikkeet suolalla ja mustapippurilla (ei tarvitse maustaa kuin yhdeltä puolelta) ja kaada sitten sitruunamehu lihojen päälle.
* Omalle pannulleni mahtuu kerralla 3-4 leikettä, ja maustan kunkin pannullisen noin 1/2 desilitralla sitruunamehua.

Nää ois ok!

5. Anna sitruunamehun kiehahtaa hetken kokoon ja käännä sitten leikkeet kerran ympäri, jotta molemmat puolet ovat saaneet pienen sitruunakylvyn.

Ja ah, sitten vaan Buon Appetito!



Pst. Toinen Jalka on nyt hivutettu myös Facebookiin! Sivulle pääset klikkaamalla tästä.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Aurinkokuivatut tomaatit mintulla

Elokuisella Sisilianmatkalla yksi tärkeimpiä tavoitteita oli tietysti ahtaa sisään mahdollisimman paljon saarelle ominaisia makuja.

Suuri järkytys oli kuitenkin se, että kuumuus (tai ainakin sen niskoille olen syyn vierittänyt) hillitsi ruokahaluja aivan odottamattomalla tavalla. Toisin sanoen maisti oli suorastaan kiusallisen pieni suhteessa kaikkeen siihen ruokaan, jota tuli ruoanhimossa pöytään tilattua.

Itku ja hampaiden kiristys. Varsinkin, kun Italiassa ei paljon doggy bageja tunneta (vaikka törmäsinkin netissä juurikin uraaurtavaan liikeideaan jonka missio on tehdä jämäruoan kotiinkuljetuksesta arkipäivää myös Italiassa!).

Ja nyt kun ilmat viilenee ja nälkä kasvaa, ajattelen niitä kaikkia melkein väkisin sisään ahdettuja herkkuja todella kaihoten.

Yksi tarjoiluannos oli Sisiliassa kuitenkin aivan liian pieni. Olisin nimittäin voinut vetää näitä pieniä anti-antipastoja aterialla ihan pelkästään - niin überherkkuja ne olivat. Eikä siinä, kyllä itse ravintolakin Hotelli Palladion kattoterassilla (Giardini-Naxoksella) on maininnan arvoinen. Paikkaan ei olisi ikinä tullut törmättyä ilman pientä vinkkausta, mutta suosittelen siellä piipahtamaan, jos hieno näköala, ystävällinen palvelu ja paikallisista raaka-aineista, sen mukaan mitä torilta on aamulla löytynyt, koottu menu kuulostaa houkuttelevalta.

Mutta niin. Mikä olikaan se anti-antipasto, jota olisin voinut roudata tynnyrillisen kotiin?


Mintulla maustetut kuivatut tomaatit

1 purkki (n. 200g tai kourallinen) aurinkokuivattuja tomaatteja
* Parhaita olisivat tietysti se pikkuiset sisilialaiset kirsikkatomaatit, mutta... Jos nyt löytyisi edes sellaisia, jotka eivät ole liemessä, ja jos ne olisivat vielä puolikuivia, niin vielä parempi!
1 iso valkosipulinkynsi
(ripaus suolaa)
reilusti tuoretta minttua
oliiviöljyä



1. Jos käytät purkkitomaatteja, kaada öljy pois ja taputtele öljyn makua pikkaisen pois talouspaperilla.

2. Laita tomaatit pieneen kulhoon, ja pilko joukkoon paksuhkoja valkosipulin siivuja ja revi sekaan runsaasti minttua. Jos käytät kuivia tomaatteja, ripauta sekaan myös pikkaisen suolaa. Peitä tomaatit sitten oliiviöljyllä ja laita maustumaan jääkaappiin yön yli.

3. Nautiskele sellaisenaan tai bruschettan (eli yksinkertaisimmillaan ihan vain paahtimessa rapeaksi paahdetun vaalean leivän) päällä vaikka näin perjantai-illan kunniaksi!

Buonissimo weekend!


tiistai 17. syyskuuta 2013

Kävelyllä Villa Doria Pamphilj -puistossa

Liekö syksyinen sää ja puista putoilevat lehdet syypäinä siihen, että Villa Lante -muistelot lähettivät mielen harhailemaan myös toisille muistojen kultaamille kujille Gianicolon kulmilla.

Nimittäin sinä syksynä kauan sitten, kun elämä oli yllättäen viskannut minut Roomaan, eräistä hieman yllättävistäkin poluista Gianicolo -kukkulan ja Monte Verde Vecchio -kaupunginosan välimaastossa muodostui todellinen muistojen bulevardi.

Ja ne polut kiemurtelivat pitkin alueen ylpeyttä, Villa Doria Pamphiljin puistoa.


Puistossa saatoin tyynnytellä Rooman liikenteessä traumatisoitunutta mieltä ja tarkkailla kaikessa rauhassa hyvin etäisiksi jääneitä italialaisia.

Jotka tosin tuppasivat ahtautumaan vähän liiankin lähelle "rauhoittuessaan" puistossa hämmentävän runsain määrin viimeistään viikonloppuisin.

Kaikkien janoisten sankari, suihkulähde nasone, löytyy tietysti myös tästä puistosta.


Niillä pitkiksi venyneillä tutkimusretkillä puiston uumeniin (Doria Pamphilj on Rooman suurin puisto - ja siltä se todella tuntui, kun ensimmäisiä kertoja harhailin puiston päättymättömillä poluilla) alkoi italialaisista hiljalleen muodostua jonkinlainen kuva.

Puistossa panin uusista maanmiehistäni merkille mm. seuraavaa:


Eläkeikäisten italialaisnaisten ja alle kouluikäisten italialaislasten syksyinen pukukoodi on strictly tikkitakki.

Keski-iässä miehet alkavat kävellä kädet ristittyinä selkäpuolelle.

Sen lisäksi että kaikki lapsiperheet ahtautuvat sunnuntaina puistoon, moni puistossa leikkivistä lapsista lienee saanut alkunsa juurikin puistossa (tai autossa Gianicolo -kukkulan liepeillä).

Minkään sortin hikoilu ei saa miehiä ottamaan paitaa pois päältä.

(Vanhojen) Miesten on kuultava sunnuntain jalkapallo-ottelunsa myös puistossa ja vaikka 10 kg:n ghettoblasterista.

Jalkapallo ei ole leikin asia edes silloin kun sitä pelataan rennosti puiston nurmikentällä kaverien kesken.

Italialaiset osaavat kävellä ihan h****in hitaasti.


Niin.

Raitis ilma todella avaa aistit.


Alati kiinnostavien italialaisten ja mukavasti vaihtelevien maisemien lisäksi puiston uumeniin kätkeytyi myös jotain lähes satumaista.

Tai ainakin aavistuksen verran jotain elämää suurempaa.

Siellä keskellä.

Ihan yhtäkkiä ja yllättäen.


Kas näin.

Ihan vaan tällainen alkujaan roomalaisen Pamphilj -aatelissuvun (ja paavikin perheestä löytyi!) vapaa-ajanviettopaikaksi 1600 -luvulla omistettu tilus päättömine patsaineen ja huviloineen. 



Tai siis huviloineen ja huviloineen. 

Oikeastihan tämä huvila oli ollut vain matala pikku metsästysmaja.

Villa Algardi, tai kuten paikkaa ehkä tavallisemmin kutsutaan, Casino del Bel Respiro - "Helpon Hengityksen Metsästysmaja" (casino, jonka voisi halutessaan kääntää myös uhkapelipaikaksi tai ilotaloksi), jonka korkeuksissa viuhuvaa raikasta tuulta oli aatelisen hyvä hengittää malariansaastuttaman kaupunki-ilman jälkeen.


Ja kun näin kovin korkea-arvoisasta perheestä oli kyse, niin majaa ympäröimään ja huoneita koristamaan hankittiin tietysti yhtä jos toista taide-esinettä.

Näitä taideaarteita ja huvilan tiloja on nyttemmin mahdollista päästä jopa kurkistamaan varaamalla etukäteen paikan opastuksille, joita järjestetään lauantaisin (klo 9-13) syyskuusta kesäkuuhun. Yhteystiedot löytyvät täältä.


Samalla voi yrittää urkkia, pitääkö paikkansa huhu, jonka mukaan tiluksilta olisi kaivettu tunneli vajaan parin kilometrin päässä sijaitsevaan Vatikaanin, jonka isäntä Paavi Innocenzo X isännöi perheineen myös tätä majaa..


Jos siis vain mahdollista, Rooman kaupunkilomasta kannattaa ottaa pieni loma, ja piipahtaa juoksijoiden suosimassa puistossa ihailemassa viehättävän tunnelman ohella italialaista ruumiinkulttuuria.

Puiston männikön keskellä voi koti-ikävän iskiessä myös haistella (ja halata) havupuita.


Rooman keskustan puolelta lähimmäksi puistoa pääsee nousemalla pikkubussiin numero 870 Via Paolan bussilaiturilta tai Terminin rautatieaseman suunnalta tulevaan bussiin numero 75, jolta loppumatka taittuu mukavasti kävellen viehättävän Monteverde Vecchion läpi.

Sisäänkäynti puistoon löytyy Via Porta San Pancrazion ja Via Aurelia Antican kulmasta ja portit ovat avoinna valoisan aikaan. Muut sisäänkäynnit löytyvät tästä kartasta.


Via Vitellan ja Via Leone XIII:n sisäänkäynnin paikkeilla sijaitsee muuten kerrassaan viehättävä kahvila-ravintola Vivi Bistrot, jossa kannattaa piipahtaa hakemassa mukaan puistoon vaikkapa piknik -eväät.

Ja puistonpenkillä eväitä popsiessa on hauska tarkkailla, kuinka rohkeasti italialaiset uskaltautuvat istumaan hämmästyttävänkin lähelle valtaamallasi penkillä.



perjantai 13. syyskuuta 2013

Se melkein suomalainen genovalainen pesto

Kun olin vielä täydellinen Italia-untuvikko, sain ilon ja kunnian totutella paikalliseen elämänmenoon hetken myös Suomen Suomen Rooman-instituutti Villa Lanten turvallisesta huomasta käsin.

Kunniapaikalla Gianicolo -kukkulan näköalatasanteella sijaitseva Lante oli minulle täysin tuntematon suuruus - niin kuin itse Italiakin, Roomasta puhumattakaan - mutta onneksi itseäni viisaammat tahot olivat osanneet ohjata minut Roomaan kolkuttelemaan Lanten korkealle kohoaviin rautaportteihin.

Sillä kun kerran niistä porteista rinkkani sisään roudasin, ei paluuta menneisyyteen enää ollut.

Lantessa minä nimittäin menetin pidättyväisen sydämeni Italialle.


Rakkaus ei kuitenkaan roihahtanut hetkessä. Ehei. En minä ollut Italiaan lähtenyt minkäänlainen rakkaus mielessä.

Mutta mitäpä sitä ihminen Italialle mahtaa.

Tai niille upeille lantelaisille, joiden rakkaus Italiaa kohtaan ei voinut olla tarttumatta.


Yksi niistä henkilöistä oli eräs keskisuomalainen yliopistonopettaja, jonka italialaisherkkuja kuolasin ja imitoin Lanten yhteiskeittiössä. Nuo Italiantaipaleeni alkuaskeleet muistuvat mukavasti mieleen aina, kun kattilassa porisee tämä Lantesta matkaan tarttuneen reseptin mukaan valmistettu aito genovalaispesto.

Enkä voi kun olla kiitollinen. Niin tästä reseptistä kuin siitä matkastakin, joka Lantesta aikoinaan käynnistyi.


Pesto genovese con patate e fagiolini - Pestoa perunoilla ja vihreillä pavuilla (2 hengelle)

2 isoa perunaa
200 g vihreitä papuja (pakaste tai tuore)
n. 4 rkl genovalaista pestoa (purkkiversio toimii myös kerrassaan mainiosti)

200 g linguineja, bavetteja tai spaghettia
kourallinen karkeaa merisuolaa keitinveteen


1. Laita pastavesi kiehumaan isoon kattilaan. 

2. Kuori ja pilko perunat isohkoiksi (n. 1,5 x 1,5 cm) paloiksi. Huuhtele pilkotuista perunoista tärkkelykset.

3. Jos käytät tuoreita papuja, siisti leikkauspäät ja pilko pavut suuhun sopiviksi paloiksi.


4. Kun vesi kiehuu, lisää suola sekä perunat ja pavut. Sekoittele ja odota, että vesi alkaa kiehua uudelleen.


5. Lisää pasta kattilaan papujen ja perunoiden sekaan ja ajasta kypsennysaika pastanvalmistajan (=paketin) ohjeiden mukaan.

6. Ota lasillinen keitinvettä talteen ja kaada sitten kypsä pasta sekä perunat ja pavut lävikön kautta erilliseen sekoitteluastiaan.

7. Sekoita joukkoon pestoa (makusi mukaan) ja avita sekoittamista lisäämällä joukkoon keitinvettä tarpeen mukaan.

Hyvää ruokahalua!



Toivotan viikonloppuunne lämpimiä ja aurinkoisia aamunkoittoja!

Tämä tässä on Gianicololta - ja tuolla jossain rakas Rooma alkaa heräillä..


maanantai 9. syyskuuta 2013

Peräänny pimeys - täältä pesee Pappa al pomodoro!

Voi minua.

Ihan yksin jäin nyt kotia kaitsemaan, kun oli toisen vuoro lentää hieman etelämmäksi.

Ja heti tuli kylmä.

Ja sade.

Ja kamalan pimeäkin.


Onneksi toscanalaisten mammojen täydellinen lohturuoka vähän lohdutti.

(Oikeastaan aika älyttömän paljonkin..)


Pappa al pomodoro - Toscanalainen tomaattikeitto (tai oikeastaan puuro) (1 hengelle)

250 g tuoreita tomaatteja (tai paseerattua tomaattia tai tomaattimurskaa)
1 valkosipulinkynsi
oliiviöljyä
(pikkuripaus peperoncinoa)
1/2 tl suolaa
(ripaus sokeria)
n. 1/4 kasvisliemikuutio (eli siis ihan vain vähän yhdelle..)
1 viipale muutaman päivän vanhaa vaaleaa leipää
basilikaa
Parmesan -juustoa


1. Pese tomaatit. Poista kova kantaosa, ja pilko tomaatit isoiksi paloiksi ja laita kattilaan sellaisenaan. Siirrä kattila levylle, nosta lämpö ihan maksimiin ja anna tomaattien pehmetä ja nesteiden irrota 10 min. ajan. Sekoittele säännöllisesti.

2. Laita toiseen kattilaan valkosipulin kynsi kuullottumaan oliiviöljyssä. Lisää halutessasi myös hieman hienonnettua peperoncinoa. Sillä aikaa kun kynsi saa väriä, pyöräytä tomaatit tasaiseksi vihannesmyllyssä tai sauvasekottimella.

Jee, pääsin taas leikkimään myllyn kanssa oikeaa italialaista!

3. Kaada paseeratut tomaatit oliiviöljykattilaan. Mausta suolalla, ripauksella sokeria sekä pienellä palalla kasvisliemikuutiota. Anna kiehua 5 min. ajan.

4. Leikkaa hieman kuivuneesta leivästä kunnon siivu ja murra se pieniksi palasiksi soppakattilaan. Anna kypsyä hiljalleen, kunnes leipä on täysin pehmennyt tomaatin sekaan (n. 10 min.). Sekoittele välillä. Lisää lopuksi joukkoon muutama käsin pilkottu basilikanlehti.

5. Kun ihana keitto on lautasella, kaada päälle hieman oliiviöljyä ja kruunaa koko herkku Parmesan -raasteella.

Ja sitten istu alas ja nauti sateenropinasta sekä toscanalaismammojen suurenmoisesta viisaudesta.



PS. Sopan valmistumista odotellessa ja tätä kuunnellessa alkoi oikeastaan jo vähän naurattaakin!

Teksti löytyy täältä.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Kesän huiput ja laaksot

Sain mahtavan monipuoliselta ruokabloggaajalta Campasimpukalta toissapäivänä mukavaa postia, eli ihan luvan korkata pullon olutta (vähän sooloilin ja otin lopulta tietysti viiniä..) ja märehtiä menneitä eli muistella kesää 2013!

Kuten iloksemme huomaamme, kesä jatkuu edelleen - ja tekee melkein mahdottoman haasteen toisesta puolesta. Kesän parhaiden hetkien Top 5 -listalle kun on luonnollisesti tunkua, mutta mitä voin listata miinuspuoliksi sellaisen kesän jäljiltä, joka on näin avokätisesti hellinyt kauniilla ilmoilla?

Sillä kehtaisiko sitä kesältä enää muuta toivoa..


Pienen meditoinnin jäljiltä kesältä 2013 raapustettakoon muistojen kirjaan seuraavat tapaukset, jotka aloitan viisaan Campasimpukan tavoin niistä miinuksista.


Mitä en jää kaipaamaan kesältä 2013:

* Uutiset. Paras kesä on uutispimennossa. Kaukana kavala maailma, kaukana rajaton ahneus.

Uutisten välttely soveltunee hyvin syksyynkin. Ja elämään ylipäätänsä.

* Valkoposkihanhet ja lokit. Tiettyjä siivekkäitä kohtaan tuntemani fear&loathing ei ole Hitchcockin syytä. Odotan vielä kesää, jolloin totun syömään jäätelöä Helsingin keskustassa ja ohittamaan hanhilaumoja ilman pelkoa.

Linnut, jo lentäkää etelään.. 

* Kirvat ja pienet seitinkutojat, jotka kehtasivat taas tuhota lähes kaiken syömäkelpoisen parvekkeelta. Mukaanlukien aarteeni, eli ne lukuisat pikkiriikkiset kesäkurpitsankukat, jotka olisin mieluusti friteeraanut suihini.

* Hui, olenpa julma, mutta näitäkään eläinmaailman edustajia en jää kaipaamaan; hyttysiä, paarmoja, punkkeja ja hirvikärpäsiä. En voi tosin sanoa millään tavoin joutuneeni liioin kärsimään näistä kavereista. Mutta pelkkä olemassaolon tiedostaminen on joskus liikaa.

* Tall Ship Race -tapahtuman ruokatarjonta. Harmitti toden teolla, että myös niin hienossa ja kansainvälisessä tapahtumassa oli tarjolla vain niitä iänikuisia toriruokia.

Ja nyt kun valitushanat aukesivat, kirjaan ylös myös tämän toiveen. Voi kumpa jo ensi kesänä voisi eksyä autolla minne tahansa päin Suomea ja löytää aina jonkun pienen paikallista ruokaa tarjoilevan ravintolan.

Oi. Se olisi tietysti jo melkein liikaa.

Daa, eikö tässä muka ollut riittävästi ravintoa?!

Kesälle erityismaininta ja kiitos näistä:

* Värit. Mikä ilo ja onni olikaan taas herätä vihreänä kylpeviin aamuihin ja elää maailmassa, josta löytyy muitakin kuin harmaan sävyjä.

Auringon haalistama muisto..

* Ensimmäinen matka vuosikausiin niin kuin silloin, kauan kauan aikaa sitten.

Isi, äiti & minä.

Päiväunien aika Tallinnassa.

* Eräs illallinen Barolossa auringonlaskun aikaan.

Yhdessä niistä onnen tyyssijoista, joihin Italiassa voi vain eksyä sattumalta.

Vain yksin me kaksi - sekä kokki ja tarjoilija - ravintola Buon Padressa.  

* Aamuöinen lintujen laulu. Vaikka se herättääkin, onko suloisempaa syytä avata silmät ja ihastella hiljalleen heräilevää maailmaa?


* Karaoke lämpimässä Sisilian yössä.

Giardini-Naxoksen Bar Capo Schisò rannan tuntumassa oli Sisilian lomalla aamujen ensimmäinen ja iltojen viimeinen etappi. Perjantai-illan legendaarinen karaoke oli hienon loman hienoimpia hetkiä.

(pst. jos haluat ihailla italialaista poseeraustaitoa ja -tyyliä, kurkista baarin tykkääjälistaa..)


Ja kas näin, viehättävä hyppy lähimenneisyyteen on suoritettu!

Josko seuraavien blogien - Epätrendikäs ruokablogi, Mustikkapasta, Keltaisessa keittiössä, Kaakao kermavaahdolla sekä Kaikki tiet vievät Roomaan - emänniltä löytyy aikaa ja intoa kävellä lähimuistojen bulevardia, kuulen mieluusti aatoksianne kesäisten polkujen varsilta!


Laitetaanpa lopuksi vielä soimaan se yllättäen sykähdyttävin veto Sisilian tähtitaivaan alta.

Teksti löytyy täältä.

Auvoisaa viikonloppua!