maanantai 6. toukokuuta 2013

Toto, I've a feeling we're not in Italy any more..

Kun katselee viime perjantaina Emilia Romagnan maakunnassa riehunutta pyörremyrskyä, on vaikea uskoa että tämä kaikki todellakin tapahtuu Po-joen tasangoilla eikä Ihmemaa Ozin Kansasissa.


Tämä parhaimmillaan nyrkinkokoisia rakeita satanut pyörremyrsky tosin lienee ollut odotettavissakin, sillä sään ääri-ilmiöt alkavat olla Italiassa tuttuja - ainakin omalla perstuntumalla ja omilla pienillä lomapiipahduksilla saatujen tutkimustulosten perusteella.

Toisaalta on kiva tietää, että vettä ei tihrustele painavan harmaalta taivaalta päivästä toiseen, vaan italialaisella tempperamentilla sadepilvetkin antavat vettä tulla ihan isän kädestä silloin kun käyvät ihmisten ilona vierailemassa. Ja häipyvät sitten hevon kuuseen lomalaista kiusaamasta.

Tosin tänä keväänä on Roomassakin saatu ilmeisesti nauttia pitkästä harmaasta kaudesta. Mikä toisaalta on järkeenkäyvää sekin. Pikku kotimeteorologina on nimittäin tullut huomattua, että kun Suomessa on hieno ilma, Roomassa sataa. Ja päin vastoin. Ja jossain vaiheessa ainakin Helsingissä keväässä paistoi aurinko suorastaan hämmästyttävän pitkään taukoamatta. Huomasitko?

Ihmeellistä, mutta totta.


Kunnon ukkosenjytinät saimme itsekin tuta viime kesänä, kun viattomina lähdimme valumaan autolla kohti kotia Castelleilta (Rooman eteläpuolella kohoilevilta vuorilta). Jossain etäällä välkkyvä ukkonen oli hieno näky, kuin avaruusolioiden saapuminen "Maailmojen sota" -elokuvassa.

Ei, ettenkö olisi kuolemakseni sillä hetkellä pelännyt molempia. Ukkosta ja avaruusolentoja.

Mutta kun pääsimme vuorilta alas ja tasaiselle maalle, alkoi ihan todellinen kohtaus katastrofielokuvasta. Yön pimeydessä tiet täyttyivät vedestä, jota tuli kuin sen yhden tyypin takapuolesta - sen lisäksi, että sitä nousi teille pulppuillen myös maan alta, sadevesikaivoista. Salamat löivät tantereeseen ihan näköetäisyydellä eikä eteen päin mennessä ollut mitään havaintoa siitä kuinka syvään veteen auto on ajamassa - puhumattakaan siitä oliko tietä vesimassan alla ylipäätänsä enää lainkaan.

Kyllä. Silloin tajusin, että paniikissa ainakaan tämä tyttö ei tajua kuvata mitään todistusaineistoa.

Mikä menetys. Mutta hengissä selvittiin Roomaa kiertävälle kehätielle, jossa kuolema on tosin huomattavasti todennäköisempi riski kuin millään lakeudella ukkosen aikaan.

Mutta silloin se oli kuin pelastusrengas, joka vei hukkuvan turvallisesti kotisatamaan.


Ozin ihmemaasta ja katastrofeista puheenollen. Aika monen itseään kunnioitavan italialaisen mielestä olisi aika katastrofi edes myöntää joskus kuuntelevansa Marco Cartaa. Tässä kohtaa en katastrofeista välitä, vaan laitan Marcon esille ihan tähän seinälle, kun tämä niin täydellisesti teemaan sopii. Tiè!


Teksti löytyy täältä.

Ps. Roomassa muuten sataa tänään..

2 kommenttia:

  1. Huh, aika hurja kokemus. Ja pahaltahan tuo trombikin näyttää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, todellinen sankaritarina - tai siltä se ainakin selville vesille päästyä tuntui.... Ja juu, tuollaisen myrskyn silmään en haluaisi tosiaankaan katsella!

      Poista